Eihän se himoa helpottanut mutta...

Täällä on taas ollut hiljaista kuin huopatossutehtaalla. Tämä valon puute saa jälleen kerran aikaan sen ettei ole mitään mahdollisuuksia valokuvata kotona (etenkin kun yökkönä nukun päivän valoisat tunnit). Eikä kyllä sen enempää tuolla ulkonakaan. Luonto on rumimmillaan juuri nyt. Siksi ei oikein voi tyhjästä nyhjästä juttuja blogiinkaan. Mutta tämä lienee ihan tuttu ilmiö tähän aikaan vuodesta.

Poden jostain syystä ihan mahdotonta leipomishimoa. Tekisi mieli upottaa sormet taikinaan melkein joka päivä. Mutta mutta... eihän siitä tulisi mitään, koska leipuri alkaisi muistuttaa itsekin pullaa tai hiivataikinaa, ehkä myös rasvaa tirisevää joulutorttua. Pari päivää sitten yritin hieman hillitä himoani, mutta eihän siitä täydellistä tyydytystä saanut. Lupasin leipoa kollegoille herkkua yövuoroon. Turvauduin valmistaikinaan, niinkuin yleensä aina piirakkaa tehdessä. Eli se siitä jauhojen pöllytyksestä ja taikinaisista sormista. Rukiisesta valmistaikinasta ja sekalaisista täyteaineista syntyi tuunattu lohi-parsakaalipiirakka (resepti täällä). Herkkuahan se oli. Piirakka hävisi yön pitkinä ja pimeinä tunteina nälkäisten yökköjen suihin. Hyvä yritys, mutta ei se himo minnekään lähtenyt. Ensi viikolla uusi yritys?

Tämän viikon työt on nyt pulkassa ja vapaa viikonloppu edessä. Mukavaa ohjelmaa luvassa mm. ystävien kanssa. Pitääkin tästä alkaa sutia jotain ihmeaineita naamaan, että tästä zombieta muistuttavasta yököstä saadaan glögi-iltakelpoinen. Kohta tihkusadetta uhmaten kohti keskustan perjantaivilinää.

Mukavaa viikonloppua!

*Anu