tiistai 21. marraskuuta 2017

Varjoja paratiisissa




Matkailu on pääasiassa mukavaa, rentoa ja stressitöntä. Jottei matkakertomukseni olisi pelkkää hehkutusta niin haluan tuoda esille myös matkailun nurjat puolet, erityisesti silloin kun matkustaa yksin. Paratiisin yllä on nimittäin harva se päivä myös joitain harmaita pilviä. Ja ennen kuin joku ehtii kirjoitta kommenttiboxiin "turha nyt valittaa" tai "mitäs läksit" tai "parempi pysyä kotona" niin haluan sanon sen, että vaikka mutkia tulee matkaan niin silti en vaihtaisi tätä mistään hinnasta marraskuiseen koti-Suomeen. Vaakakuppi jää joka tapauksessa aina reilusti plussalle. Nyt sitten vähän murinaa ja nurinaa!

Olen nyt ollut tällä matkalla hieman vajaa kolme viikkoa. Kahden viikon kohdalla iski tajuton yksinäisyyden tunne. Yksinäisyys on vahvasti läsnä myös arjessani kotona, mutta reissatessa monesti unohdan sen, kun on niin paljon uutta ihmeteltävää. Muutama päivä sitten saavuin rauhalliselle saarelle ja silloin se iski. Kun meno on rauhallista eikä ole juttuseuraa, alkavat pikku bungalowin seinät kaatuilla. Siihen samaan kun sotketaan vielä pari muuta vastoinkäymistä, niin huonon päivän raamit alkaa olla valmiina. En ehkä ole niin sosiaalinen kuin annan usein ymmärtää. Juttelen kyllä tuntemattomille, mutta jotenkin koen vaikeana mennä juttelemaan seurueille tai pariskunnille (mitä täällä pääasiassa näkee). Olin toivonut, että tällä saarella järjestettäisi ryhmäretkiä, joilla voisin tutustua muihin matkaajiin. No, eipä sellaisia ole sukellus- ja snorklausreissuja lukuun ottamatta (ei napannut tällä kertaa). Tinderkään (heh heh) ei ole tuottanut tulosta. Pienen lohdun tuo Whatsapp-puhelut ystäville Suomeen. Tiedän että tämä on ohimenevä tunne, varmasti kohta taas nautin omastakin seurasta ja kenties saan juttu/retki/illallisseuraakin.




Toinen viime päivänä harmistusta tuottanut asia on se, etten etukäteen tiennyt (ehtinyt ottaa selvää) kuinka ehdottoman tärkeää täällä Balilla (ja Aasiassa ylipäätään) on mopolla-ajotaito. Välimatkat ovat sen verran pitkiä ettei kävellen saa monestakaan paikasta juuri mitään irti. Tiedän ettei mopolla ajo ole tähtitiedettä, osaanhan autoakin ajaa. Mutta se, että lähtisin täällä vieraassa ajokulttuurissa ja väärällä puolella tietä opettelemaan onkin sitten toinen juttu. Näin jälkeenpäin olen kyllä harmitellut miksi en opetellut lomani ensimmäisinä päivinä vaikka jossain parkkipaikalla (tai Suomessa)! Mopoilu täällä on se kaikkein halvin ja helpoin tapa kulkea. Tässä ilmastossa ei pyöräilyä voi harkitakaan ja kävellen jaksat ehkä kilometrin tai kaksi. Nou kän duu, vai miten sitä tähän sanoisi. Asiasta viisastuneena aion opetella tuon taidon luultavasti ennemmin kuin arvaattekaan.




Tästä aasinsilta seuraavaan murinan aiheeseen. Jos siis kuitenkin haluat nähdä paikkoja enemmän kuin käveltävän kilometrin säteellä, niin on buukattava auto/mopo ja kuski. Sehän ei sitten olekaan ihan ilmaista, varsinkaan tämmöiselle penniään venyttävälle reppureissaajalle. Ollapa edes se kaveri, joka maksaisi puolet retkestä! Liikkuminen on täällä se, mihin saa palamaan rahaa suhteessa kaikkein eniten. Puolipäiväretki (5h) autolla kustansi n. 30e, parin tunnin mopoajelu 14e. Samaan hintaan olisi vuokrannut mopon kolmeksi päiväksi! Privaattiretki lähisaarelle olisi tullut maksamaan 45-50e. Juu, mun budjetti ei nyt taida taipua tuohon. Jääkö harmittamaan? Ehkä. Mutta elämä on valintoja, mieluummin maksan tuon retken hinnalla kaksi yötä kivassa majapaikassa. Pitkällä reissulla ollessa on pakko miettiä rahankäyttöä täysin eri tavalla kuin parin viikon aurinkolomalla. Rahaa ei voi panna haisemaan samaan tyyliin, tai muuten pitkäksi aiotulta matkalta palataan viimeistään kuukauden kuluttua soutuveneellä tai polkupyörällä kotiin.

Kyllähän mua sitten ärsyttää lähes päivittäin myös se, että wifi-yhteydet tökkii. Juuri kun olet ajatellut varata jonkun majapaikan tai kirjottaa blogia niin eiköhän ole linjat poikki. Suurimman harmituksen aiheutti se, että olin varaamassa lentoa ja kesken varauksen ilmeisesti yhteys katkesi enkä saanut vietyä varausta loppuun. Maksu kyllä ehti mennä, mutta itse lentolippu/varausvahvistus jäi saamatta. Laitoin palautetta AirAsialle, odottelen pari päivää kuuluuko mitään. Jos ei niin pitänee soittaa ja yrittää selvittää. Ei viitsisi toista 83e lippua ostaa samalle lennolle...




Olenhan minä mieleni pahoittanut myös siitä, että turisteja yritetään joka mutkassa höynäyttää, ruoka on rasvaista ja proteiiniköyhää eikä hedelmiä meinaa löytyä täältä himskatin saarelta! Sateista marmatan välillä myös, mutta se on turhaa, tiesin että sadekaudella sataa. Myös jatkuva hiki pännii, nurkissa juoksevat torakat kauhistuttaa ja jokapäiväinen aamupalamunakas alkaa tulla korvista (pakko syödä että saa edes vähän protskua). Ärsyynnyn välillä myös valtavista kiinalaisturistien laumoista, itikoista (ja denguen pelosta) ja huonosti kuivavista ( tämä n. 100% ilmankosteus, tiedäthän?!) pyykeistä. Ja välillä ärsytän ihan itseänikin sillä, että olen laiska ja saamaton enkä aina jaksaisi nähdä vaivaa (ja sitä täällä täytyy vähän nähdä). Sätin itseäni siitä etten ottanut asioista tarpeeksi selvää etukäteen ja siitä, että olen toisinaan niin mahdottoman huono päättämään tai vaikkapa valitsemaan seuraavaa majoitusta. Tuntikausia saattaa mennä (netin toimiessa)  jonninjoutavaan hotellisurffaamiseen. Välillä myös vatsaa vääntää eikä tarvitse tikistää...




Joko riittää? Huh, kylläpä helpotti kun sai vähän purkautua! Reissaajan elämä ei siis todellakaan ole pelkkiä turkooseja rantoja ja vihreänä hohtavia riisipeltoja, ei pelkkiä trooppisia hedelmämehuja ja terveellisiä ruokaunelmia. Välillä on myös varjoja paratiisissa. Onneksi pilvet kuitenkin aina väistyvät ja taas paistaa. Ja voi miten sopivasti tuli tuo iltapäiväsade, ehdin kirjoitella tämän marmatuspostauksen ja nettikin taas hetkellisesti (pätkien) pelittää!

Huomenna siirryn täältä liian hiljaiselta Lembonganin saarelta (missä on muuten kauniita turkooseja rantoja) takaisin sivistyksen pariin Balin saarelle. Toivottavasti luvassa olisi viimeiseksi Bali-viikoksi vähän enemmän sutinaa.

Nyt jo hymyilyttä taas, hymyä sinunkin päivään!


*Anu



torstai 16. marraskuuta 2017

Voi pyhät apinat - Aamu Ubudin apinametsässä


Balin Ubudissa on hurjan paljon tekemistä ja näkemistä. Yksi suosituimmista vierailupaikoista lienee aivan keskustan tuntumassa sijaitseva The Sacred Monkey Forest Sanctuary eli yksinkertaisemmin pyhä apinametsä. Alueella asuu yli 600 makakiapinaa. Turistit pääsevät ihmettelemään apinoiden touhuja ja nauttimaan viidakkomaisesta metsästä päivittäin vaivaiseen 3,50e hintaan. Alueella on kolme hindutemppeliä, näyttelytila ja matkamuistomyymälä. Mutta alueen päätähtiä ovat tietysti nuo hurmaavat ja varsin riiviömäiset apinat.

Aluksi olin vähän empiväinen, ajatus apinametsään menosta tuntui hieman pelottavalta. Mitä jos ne vievät kameran, purevat, kiipeilevät päälle jne. Viimeisenä Ubud-päivänä rohkaisin kuitenkin mieleni, koska menemättä jättäminen olisi taatusti jäänyt harmittamaan. Noudatin ohjeita enkä ottanut mukaan mitään syötävää ja kaikki korut jätin majatalolle. Vierailu oli ihan hitti! Täytyy sanoa, että se taisi olla  tähän mennessä Balin matkani kohokohta. Rakastuin näihin pikkuserkkuihin ihan täysin!















Pikkuapinoiden leikkejä oli hauska seurailla ja äitiapinoiden hellyys oli sydäntäpakahduttavaa. Isot urokset ottivat välillä yhteen, selkeästi jotain reviirirähinää. Puiden latvustot kahisivat, välillä sieltä tultiin hurjaa vauhtia alas. Pikkuapinoiden lempikiipeilypaikkoja tuntuivat olevan kaikenlaiset patsaat, joita alueelta löytyykin runsaasti. Apinoilla oli aamupala-aika, joten bataattia popsittiin siellä täällä. Ja olipa yksi pari aamuseksipuuhissakin. Hups!

Ja kyllä, apinat kiipeilivät myös ihmisten päälle. Ei se niin pelottavaa ollutkaan ja kun pysyi rauhallisena niin eivät ne käyneet aggressiiviseksi. Pari tyyppiä oli kiinnostunut mun kirjavista lökäpöksyistä, kävivät niitä vähän nykimässä ja maistelemassa. Yksi olisi mielellään maistellut myös minun kantapäätä. Puistovartijat pitävät kuitenkin huolen etteivät apinat aiheuta suurempaa harmia. Selkeästi apinat tottelevat näitä puistovartijoita.

Aamu apinametsässä oli ihan mahtava! Olisin voinut adoptoida kaikki pikkuapinat, varsinkin tuon ylimmän kuvan vastasyntyneen (musta), jonka liikkeet olivat vielä kovin haparoivia. Ja kyllä se vaan taas kerran ihmetytti, miten inhimillisiä nämä kaverit ovat. Meissä on kyllä todella paljon samankaltaisuutta!

Viikko Ubudissa vierähti vauhdilla, huomenna jatkan matkaa jälleen rantamaisemiin. Yksi Ubud-juttu on kuitenkin vielä tulossa, pysykäähän kuulolla!

Apinamaisin terveisin,


*Anu


keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Autoilua Balilla - Riisiterasseja ja temppeleitä


Moikka!

Loman alku on ollut silkkaa laiskottelua enkä ole jaksanut innostua retkeilystä tai muustakaan "suorittamisesta". Olen vaan madellut fiiliksen mukaan sen enempiä suunittelematta. Mutta nyt alkavat päivät sisämaassa vedellä viimeisiä, joten vihdoin sain itsestäni sen verran irti, että buukkasin itselleni auton ja kuljettajan päiväksi, jotta pääsen tutustumaan Ubudin ympäristöön. Mulla oli "to see"-listalla pari paikkaa, jotka halusin nähdä. Näin ne ja vähän muutakin. Eikun matkaan siis!





Tegalalang Rice Terrace

Kuski saapui eilen aamulla sovittuun aikaan noutamaan minut majataloltani. Ensin ajelimme varmastikin Balin kuuluisimmille riisiterasseille Tegalalangiin. Olin nähnyt huikean kauniita kuvia Instagramissa, olihan minunkin koettava nämä "Insta-terassit". Tegalalangin riisiterasseille kannattaa mennä aamuvarhaisella (olin siellä 8.15), sillä silloin voi säästyä pääsymaksulta ja suuremmilta turistilaumoilta. Terassit olivat pienemmät kuin olin kuvitellut, mutta olihan siinä koluttavaa ja kuvattavaa lähes tunniksi. Yhdeksän maissa porukka alkoi valua paikalle enemmän, minä pääsin alta pois kreivin aikaan. Vaikka säästyinkin pääsymaksulta, niin polkujen varrelle oli pykätty "donation"-kojuja, joissa lahjoitus ei ollutkaan ihan vapaaehtoinen. Yhdellä kojulla kaivoin kukkaroa, mutta toisen skippasin tylysti, kun papparainen ei huomannut minua (huuteli kyllä sitten perään). Terassien vihreys melkein kirvelee silmiä, huikean kaunista!







Tirta Empul- temppeli

Seuraavaksi ajelimme hinduille tärkeään temppeliin, Tirta Empuliin, pyhän veden temppeliin. Ihmiset tulevat tänne puhdistautumaan pyhällä vedellä. Pois pahat ajatukset ja teot! Alueelle on pieni pääsymaksu ( 15 000 rupiaa/ n. 1e). Temppeliin ei saa mennä ilman saronkia. Jos oma unohtui matkasta niin temppeliltä saa lainata. Yläosalla ei ole väliä, ihan pikku topissa sai kulkea. Pukeutumissääntö koskee niin miehiä kuin naisia. Lisäksi naisten tulee sitoa pitkät huikset kiinni ettei näytä liian seksikkäältä. Voihan siinä jollain rukoilijalla mennä pasmat sekaisin, jos joku kaunotar hulmuttelee tukkaa vieressä.






Satria- kahviplantaasi

Olisihan minun pitänyt arvata, että näihin kiertoajeluihin kuuluu pakollisena myös jotain oheistyrkyttelyä. No, minut vietiin kahviplantaasille maistelemaan erilaisia kahvi- ja teelaatuja. Esittely oli ilmainen, mutta sen jälkeen tyrkättiin putiikkiin, missä oli ylihinnoiteltuja tuotteita ja eihän sieltä kehdannut poistua ostamatta, kun oli juuri ryystänyt kuppikaupalla näytejuomia. Ostin pienimmän mahdollisen paketin sitruunaruohoteetä (joka oli muuten sairaan hyvää) ja poistuin paikalta. Kuski-pentele vei minut vielä taidegalleriaankin, mutta siellä hetken ihasteltuani pakenin tyhjin käsin. Tätä pitkää matkaa on muuten aika hyvä yrittää käyttää perusteena sille, miksi ei voi kauheasti shoppailla. "Laukku on niin täynnä, ei pysty, pitkä matka edessä." "No mutta mitä jos ihan tämmöisen pienen taulun ostaisit? Voidaan kyllä postittaakin se kotimaahan." " Joo, mutta ei kiitos."







Batuan-temppeli

Kurvasimme matkan varrella myös toiseen  hindutemppeliin, Batuaniin. Kuski väitti temppeliä Balin suurimmaksi. Ehkäpä olikin ja varsin kaunis sellainen! Ilman saronkia tännekään ei ollut asiaa, mutta onneksi lainauspalvelu toimii ja 10 000 rupiaa (70snt) pulittamalla pääsee ihailemaan temppeliä kymmenien kailottavien kiinalaisturistien kanssa. Tännekin ehkä kannattaisi tulla aamuvarhaisella eikä puolen päivän ruuhkassa hikoilemaan.



Halusin nähdä kiertoajelulla myös jonkun kauniin vesiputouksen, sillä tällä saarellahan niitä on runsaasti. No, kyllähän minä sellaisen näinkin (Tegunungan), mutta olipa se varsinainen turistirysä! Tyydyin ottamaan pari pikaista valokuvaa kauempana kohisevasta putouksesta, jossa virtasi sadekauden vuoksi ruskeaksi värjäytynyt mutainen vesi. Ei todellakaan olisi ollut vaivan väärti laskeutua putoukselle siinä helteessä todetakseen, että olen nähnyt miljoona kertaa kauniimpia ja kirkasvetisempiä putouksia.

Joku saattaa muistaa, kun kerroin viime talven Vietnamin matkalta hieman jännittäväksi kääntyneestä mopokiertoajelusta (täällä)? Silloin meinasin tulla huijatuksi pahemman kerran ja vähän kyllä pelottikin! Tällä kertaa minua ei huijattu, saati ryöstetty. Kieltämättä tuo Vietnamin kokemus sai villeimmätkin kauhuskenaariot laukkaamaan mielikuvituksessani tälläkin retkellä. Eihän tämäkään reissu ihan putkeen mennyt ainakaan kuskin mielestä. Kerroin kuskille olevani pitkällä matkalla ja pitäväni aika tiukasti kiinni budjetista. Kerroin majoittuvani edullisissa majataloissa ja syöväni pääsääntöisesti halvoissa ravintoloissa. Lisäksi mainitsin etten juurikaan käytä rahaa shoppailuun, vaan käytän ne rahat mieluummin kokemuksiin ja elämyksiin. Kuski tyrmistyi matkustustavastani ja säästeliäisyydestäni. Hän vei minut lounaalle ravintolaan, jossa jo ovella ruokalistaa katsoessani käännyin kannoiltani. En todellakaan maksa Nasi Gorengista (paistettu riisi) triplahintaa verrattuna Ubudin pikku kuppiloihin! Siinä jäi sitten lounaat syömättä ja kuski totesi ettei hänen enää kannata viedä minua mihinkään, koska "et kuitenkaan halua maksaa sisäänpääsymaksuja". Kysehän ei ollut niistä, mutta turha kuskille oli enää selittää, hänen pettymys näkyi ja kuului. Ja samaan hengenvetoon totesi, että Ubudissa voit sitten valita mieleisesi ravintolan. No niinpä meidän kahdeksan tunnin kiertoajelu typistyi viiden tunnin mittaiseksi ja minun kukkaro keveni 30 euron verran. En jaksanut alkaa vänkäämän edes hinnasta, mulla oli jo karmiva nälkä!

Että semmonen retkipäivä oli se. Ehkäpä jatkossa skippaan nuo yksityiset kuskit ja osallistun järjestetyille kiertoajeluille niiden kiinalaisturistien kanssa. Taitaa päästä helpommalla niin kuskit kuin minä. Huomenna olisi sitten viimeinen päivä Ubudissa. Aamusta ajattelin lähteä katsomaan apinoita. Toivottavasti ne eivät syö mua hengiltä!

Kivaa keskiviikon jatkoa!

*Anu


sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Rakas päiväkirjani - Päivä Ubudissa





Klo 6.30 Herätyskello soi, herään kevyestä unesta, sillä kukot ovat herättäneet minut hetki sitten ensimmäisen kerran. Majataloni isäntäväki on myös alkanut heräilemään, kuulen pikkulapsen höpötyksen. Olen päättänyt tänä aamuna mennä kokeilemaan joogaa, sillä olenhan Balin Ubudissa, joogaajien mekassa. Puen treenivaatteet päälle, syön pari hedelmää ja kävelen viiden minuutin matkan joogastudiolle.

Klo 7.30 Jännittyneenä aloitan ohjaajan opastuksella elämäni ensimmäisen joogatunnin. Naapuri huomauttaa, että mattoni on väärin päin. Niinpä tietenkin. Ensin rentoudutaan, joku ehkä meditoi. Hiljalleen liikkeet muuttuvat haastavammiksi ja huomaan hien kihoavan otsalle, selkään... hetken kuluttua valun hikeä, jota koitan huomaamattomasti pyyhkäistä kämmenselällä, sillä eihän minulla mitään hikipyyhettä tullut mukaan. Imitoin ohjaajaa, katson mallia vierustovereista, sillä englanninkielisestä ohjauksesta ei ihan joka sana mene perille. Eikä taida mennä ihan jokainen liikekään, saati hengitysrytmi. Myös joogan henkinen anti jää varsin laihaksi, sillä ajatukseni poukkoilevat sinne tänne. Lopuksi rentoudutaan lattialla maaten, sen minä osaan. Tunnin päätteeksi kysyn ohjaajalta miten mulla meni, niinku oikeesti. Omasta mielestä pärjäsin nimittäin aika hyvin ensikertalaiseksi. Samaa mieltä oli ohjaajakin, kehui kovasti kehonhallintaani ja hämmästeli, olinko todellakin ensikertalainen. Täytyy myöntää, että sain kipinän. Ensi viikolla menen uudestaan.




Klo 9.00 Palaan onnellinen virne kasvoilla majatalooni. Treenihiki on ehtinyt kuivahtaa, vatsa kurnii. Istahdan aamupalalle. Tilaan sen perinteisen: munakkaan, tuoreita hedelmiä ja tuoretta vesimelonimehua.

Klo 9.45 Aurinko paistaa. Päätän mennä pariksi tunniksi altaalle lukemaan kirjaa. Altaalla ei näy muita, vain yksi nuoriherra sivummalla suorittaa aamujoogaansa. Kukot kiekuvat edelleen, taustalla kuuluu isäntäväen puheensorinaa. Tuuli ei käy altaalle, alkaa tulla kuuma. Pulahdan viileään veteen virkistäytymään. Nälkäkin alkaa taas hiipiä.




Klo 12.15 Kävelen jo tutuksi tulleeseen warung-ravintolaan ja tilaan alkupalaksi paikallisia perunakroketteja ja pääruuaksi turvallisen kana-nuudeliwokin. Vastapäisen pöydän tyttö löytää ruuastaan kärpäsen. Tai ehkä hiuksen tai klimpin. Ruoka lähtee takaisin keittiöön ja niin lähtee tyttökin... nimittäin ravintolasta. Minä haarukoin lounaani sen tarkemin tiirailematta, hyvää oli!

Klo 13.00 Lounaan jälkeen pyörähdän torilla, missä törmään ensimmäisiin suomalaisiin Ubudissa. Vaihdamme pari sanaa tinkimisestä, jatkan sitten matkaa. Torilta tarttuu mukaan lökäpöksyt (joita rakastan!), joiden alkupeärisestä hinnasta saan tingittyä pois melkein 3/4. Hyvä diili, tämän homman mä osaan. Lisäksi löydän keräilykokoelmiini I Love Bali-magneetin. Noniin, tuliainen itselle ostettu! Paluumatkalla majatalolleni poikkean vielä vaihtamassa rahaa. Taas ollaan miljonäärejä, kun rahapussissa on vajaa 2 miljoonaa rupiaa.




Klo 14.30 Palaan majatalolle, jään aamiaiskatokseen somettelemaan. Samalla taivas repeää ja siinä istuskellessa menee tovi jos toinenkin sadetta pidellen.

Klo 16.30 Sade on hieman rauhoittunut, joten uskaltaudun repsottavan sateenvarjoni kanssa pienelle kävelylenkille läheiseen supermarkettiin. Rapa roiskuu takareisille, totean etteivät flip-flopit ole parhaimmat kengät kurakelillä, mutta eipä tullut kumppareitakaan mukaan. Vartin kuluttua olen supermarketilla. Poimin koriini trooppisia hedelmiä ja pientä naposteltavaa tulevien päivien retkille. Kuvittele, kokonainen tuore papaija maksaa saman verran kuin cola-tölkki! Voi kunpa meillä Suomessakin...




18.00 Olen taas majatalolla, nyt on suihkun aika. Kauneusrutiinit on karsittu täällä minimiin. Hiustenkuivainta ei ole, saati suoristusrautaa. Antaa siis luonnon kuivata ja kihartaa. Huomasin että oikean korvan viereen tulee korkkiruuvikiharaa. En kyllä oikeastaan tykkää yhtään. Vähän vielä ripsaria etten näytä ihan albiinolta ja sen on siinä. Valmiina lähtöön!

Klo 19.15 Taas on nälkä! Sade on lakannut, suuntaan suosikkikadulle syömään. Tänään valitsen pikkuisen Thai-ravintolan Ja kyllä, pakko se on sanoa ettei ole thairuuan voittanutta. Punainen curry vei kielen mennessään. Viereisen pöydän herran tilaus ei tainnut mennä ihan nappiin, sillä sen verran kiihkeästi hän siirteli valkosipulinkynsiä lautasen reunalle samalla sadatellen.




Klo 20.30 Alkaa jo väsyttää. Istun vielä hetkeksi sängylle läppäri sylissä ja naputtelen päivän kuulumiset. Kuuntelen samalla kotoisaa Haloo Helsinkiä. Bongaan sängystä pari minimuurahaista ja nitistän ne. Tuttu juttu, niitä on löytynyt sängystä ja muualtakin huoneestani päivittäin. Ei se niin tarkkaa ole. Pidensin muuten täällä Ubudissa oleskeluani parilla päivällä, eihän mulla ole kiire täältä vielä minnekään, vastahan olen päässyt kylän leppoisaan tunnelmaan sisälle.




Klo 21.45 Postaus on loppukaneettia vaille valmis. Kuviksi valitsin ihan mitä sattuu, sillä päivän ruoka-annoksista ei ole kuvia, torikuvat oli sekavia ja rumia eikä joogahuoneessa saanut käyttää kameraa. Nyt väsyttää ihan oikeasti, joten taidanpa pestä turhamaisen reppureissaajan tyyliin hampaani sähköhammasharjalla ja sujahdan pehmeään sänkyyn peiton alle. Jos sää sallii niin aamuvarhaisella olisi pieni patikkamatka tiedossa.

HYVÄÄ YÖTÄ!


*Anu


Ps. Kiinnostaako lukea enemmän tämän tyyppisiä postauksia vai mieluummin vähän perinteisempiä?